Menin läpi harmaan kiven

Mulla oli loppuvuodesta niin monta erilaista sotkua elämässä, että päätin suosiolla klaarata koulun tenttien osalta maaliin vasta tammikuussa. Tiesin jo silloin, ettei tämä todellakaan tule olemaan helppoa. En ollut lukukauden aikana päässyt osallistumaan tunneille erinäisistä syistä ja olin suoraan sanottuna kusessa muutaman kurssin kanssa. Mä missasin arvosanaan vaikuttavia asioita sairastumisen vuoksi, joten mulla oli hirveät paineet menestyä tenteissä.

Nyt mä tiedän mitä epätoivo on.

Mutta ei se asioiden voivottelu auta, joten päätin tehdä tammikuussa perkeleesti duunia sen eteen, että pääsisin tästä kaikesta eroon. Epätoivon vallassa luin ja pänttäsin minkä kerkesin, koska mua oikeesti pelotti, että joudun uusimaan kokonaisia kursseja.

Mä manailin kaiken jättämistä viime tinkaan. Mun koko kirosanarepertuaari oli vahvasti käytössä ja lähes kaikki sai haistaa pitkän paskan. Mutta uudestaan ja uudestaan mä kaivoin itsestäni lisää puhtia ja painoin kurssi kerrallaan asioita kaaliin.

Ja arvaa mitä? Se itsestä repiminen kannatti, sillä tentti toisensa jälkeen aloin nähdä, että hei mä taidan sittenkin selvitä tästä. Oli niin ihanaa laskea tenteissä, että saan tarpeeksi pisteitä ja tämäkin kurssi menee läpi.

Tänään mä sitten lopulta kävelin vikasta tentistä ulos. Voi luoja mikä helpotuksen tunne. Huh huh. Mutta samalla aloin ihmetellä, että oliko se tosiaan siinä? Mitä mä nyt teen iltaisin?

”Hahaa mähän voin tehä ihan mitä ikinä haluan!”

Onneksi mulla on uskomaton kyky sykkiä silloin, kun sitä koviten kaivataan.

Kiitos Minä 7.1.2015-23.1.2015.