Olipa kerran Kiuru

Tarkka silmä havaitsee muutoksen: ”Hei, sä näytät nykyään pienemmältä!” – kaveri ”Paljos sult on lähtenyt?” – kummisetä ”Sun perse on pienempi!” – kaveri ”Multakin on lähtenyt kilo.” – faija ”Vittuku nää kaikki on liian isoja mulle...” – mä vetämässä farkkuja jalkaan Näitä asioita kuulet, kun laihdut 12 kiloa. P.S. Kaikki kurssit syksyltä läpi.

Mulla oli loppuvuodesta niin monta erilaista sotkua elämässä, että päätin suosiolla klaarata koulun tenttien osalta maaliin vasta tammikuussa. Tiesin jo silloin, ettei tämä todellakaan tule olemaan helppoa. En ollut lukukauden aikana päässyt osallistumaan tunneille erinäisistä syistä ja olin suoraan sanottuna kusessa muutaman kurssin kanssa. Mä missasin arvosanaan vaikuttavia asioita sairastumisen vuoksi, joten mulla oli hirveät paineet menestyä tenteissä. Nyt mä tiedän mitä epätoivo on. Mutta ei se asioiden voivottelu auta, joten päätin tehdä tammikuussa perkeleesti duunia sen eteen, että pääsisin tästä kaikesta eroon. Epätoivon vallassa luin ja pänttäsin minkä kerkesin, koska mua oikeesti pelotti, että joudun uusimaan kokonaisia kursseja. Mä manailin kaiken jättämistä viime tinkaan. Mun koko kirosanarepertuaari oli vahvasti käytössä ja lähes kaikki sai haistaa pitkän paskan. Mutta uudestaan ja uudestaan mä kaivoin itsestäni lisää puhtia ja painoin kurssi kerrallaan asioi

Meillä oli ala-asteella sellaiset reissuvihot, joihin opettaja kirjoitti viestiä. Reissuvihko kulki oppilaiden mukana vanhemmille, jotka lukivat reissuvihkoa ja kuittasivat sinne tarvittavat asiat. Eräänlainen esi-Wilma oli tämä reissuvihkosysteemi. Mun reissuvihossa luki kerran näin: ”Ronilla on puheripuli.” Puhua pälpätin ja pulputin kuulemma todella paljon ja se häiritsi ainakin opettajan mielestä luokan opiskelua. Opettaja halusi, että asialle tehdään jotain. Äiti Kiuru oli eri mieltä ja pamautti reissuvihon kautta vastapalloon, että kerrankin on suomalainen mies, joka puhuu. Toki mä jouduin opettelemaan, pieni poika kun olin, että ei saa häiritä muita, vaikka itseä kuinka kiinnostaisi kertoa joku juttu. Mutta ihan selkeästi mua ei ole myöskään hyssytelty, vaan on annettu pojan puhua. Välillä on faija ollut korvat punaisena viereisessä parturituolissa, kun pikkuroni on päättänyt jakaa täysin avoimesti asioita hiusalan ammattilaisille. Oon pelannut futista taloyh

Twitter. Se pahimmillaan lähestulkoon määritti kuka Roni Kiuru on. Karrikoidusti: Nyt kun katson mennyttä aikaa, niin olin välillä enemmän @RoniKiuru kuin Roni Kiuru. Tilin poistamisen jälkeen Twitteristä erkaantuminen meni suurinpiirtein näin: Vaihe 1: Mieleen juolahtaa hauskoja twiittejä, jotka olisin aiemmin twiitannut. Vaihe 2: Instagramin käyttö lisääntyy. Vaihe 3: Kaikki somekanavat pois kännykästä. Miten tämän vaikutus näkyy arjessa? Puhelimen akku kestää nykyään helposti kaksi päivää. Katson junassa ikkunasta pihalle. Katson urheilumatsit kokonaan ilman jatkuvaa Twitterin silmäilyä. Aamuisin eka juttu ei ole somen selaaminen, vaan ihan normaalit aamutoimet. Some siis puuttuu sieltä, missä se ennen jatkuvasti oli esillä. Eikä enää tule kommenttia, että laita se kännykkä pois. Olen nykyään välillä täysin kuutamolla asioista. Tämä ”Joo mä luin Twitteristä” -lause puuttuu. Mulle voi kertoa juttuja. Esimerkiksi Sasha Barkovin puuttuminen Panthersin kokoonpan

2015 kuulosti aikoinaan aina siltä ekalta tosi kaukaiselta vuodelta. Se kuulosti tulevaisuudelta. Ajattelin aina, että vau millastakohan elämää elän silloin. Heh. Tässä sitä ollaan. Oma kämppä, töissä Tele Finlandilla, vika vuosi kauppatieteiden kandia, free agent parisuhdemarkkinoilla ja punainen fleda. Mitäköhän olisin tuumannut junnumpana tästä? Varmaan kuulostaisi tämäkin tosi nololta, koska teininä ihan kaikki oli noloa. Ihan kaikki. Tai no, ainakin toi fleda kuulostaisi nololta. Katsotaan mitä tämä tulevaisuuden ensimmäinen vuosi tuo tullessaan. Olen avoin kaikelle. Antaa palaa vaan.